Tänään on surun päivä. Ei siksi, että ministeri olisi kuollut, vaan koska hänet tapettiin julkisesti – median, opposition ja muiden moraaliposeeraajien toimesta. Riikka istuu keittiön pöydän ääressä, kahvi jäähtyy kupissa ja Twitterissä pauhaa. Junnila on poissa. Ero. Ministerin salkku palautettu. Ja miksi? No siksi, että joku kaivoi esiin natsiviittauksia ja rasistisia yhteyksiä. Ihan kuin se olisi jotenkin… ongelma.

“Mutta eihän hän ole yhtään sen pahempi kuin muutkaan meillä!” Riikka huudahtaa ääneen, vaikka on yksin. “Jos jokaista perussuomalaista ruvetaan mittaamaan sillä, mitä he ovat joskus sanoneet, niin kohta ei ole hallituksessa ketään jäljellä. Paitsi ehkä Petteri, mutta hänkin on vähän liian pehmeä.”

Riikka selaa vanhoja puheita, blogikirjoituksia ja somepäivityksiä. Hän löytää Junnilan legendaarisen kynttiläkommentin, sen jossa viitattiin vähän turhan kevyesti äärioikeistoon. “No joo, ehkä se oli vähän kömpelöä huumoria. Mutta hei – huumori on vaikea laji! Ja jos ei saa enää edes vitsailla natsien kustannuksella, niin missä menee sananvapauden raja?”

Hän muistaa, kuinka Junnila puhui maahanmuutosta, suomalaisuudesta ja siitä, miten “meidän kulttuuri” on uhattuna. Riikka nyökkää. “Juuri näin. Hän puhui suoraan, ei kiertänyt kuin joku EU-byrokraatti. Ja nyt hänet savustettiin ulos, koska joku Helsingin Sanomien toimittaja sai herneen nenään.”

Riikka miettii, pitäisikö perustaa tukiryhmä. “Junnila ei ole yksin. Meitä on monta, jotka ymmärtävät, että joskus pitää sanoa asiat niin kuin ne ovat – vaikka se kuulostaisi vähän… 1930-luvulta.”

Hän kirjoittaa Facebookiin: “Tänään menetimme ministerin, mutta emme menetä ääntämme. Junnila puhui kansan kieltä. Ja kansa ei unohda.”

Sitten hän ottaa hörpyn kahvia. Se on kylmää, mutta niin on politiikkakin.