Leipääntyneen oloinen psykiatri huokaisee syvään, kuin yrittäisi puhaltaa ulos koko suomalaisen politiikan painolastin. Kello on 8:02, kahvi on vielä haaleaa, ja vastaanoton ovi käy. Sisään hoipertelee valtiovarainministeri – silmät sameina, tukka kuin budjettineuvottelujen jäljiltä, ja hengitys haisee enemmän viinikaapin kuin valtiontalouden suunnalta.

”Mikäs ministerillä on hätänä?” psykiatri kysyy, äänessään sekoitus ammatillista huolta ja eksistentiaalista epätoivoa. Ministeri epäröi hetken, vilkaisee ympärilleen kuin peläten, että joku kuuntelee – ehkä kokoomuksen mediatiimi – ja alkaa sitten puhua.

”Mä pelkään, että todellisuudentaju on alkanut hämärtymään. Että mä oon luisumassa psykoosiin.”

Psykiatri huokaisee taas. Kolmas maanantai putkeen. Viime viikolla ministeri oli vakuuttunut siitä, että inflaatio johtuu sateenkaarilipuista. Sitä ennen hän oli varma, että valtion velka kasvaa, koska kansalaiset syövät liikaa hummusta.

”Noh, kertokaapa nyt ihan omin sanoin, rouva ministeri.”

Itkuisen oloinen Riikka aloittaa, ääni väristen kuin gallup-käyrä: ”No kun pitää koko ajan keksiä uusia entistä vakuuttavampia väitteitä, joihin en kuitenkaan itse usko. Niin kuin, että valtiontalous paranee sillä, että rikkaille annetaan verohelpotuksia.”

Psykiatri nyökkää, kirjaa muistiin: delusional economic optimism. ”Onhan se aikamoinen vale, mutta toisaalta kun olette kokoomuksen apupuolueeksi ryhtyneet, niin pakkohan teidän on heitä nuoleskella. Ihan normaalia poliittista toimintaa. Teatteria, mutta ilman käsikirjoitusta.”

Riikka jatkaa, nyt jo hieman kiihtyneenä: ”Ja kun pitää aina yrittää keksiä uusia keinoja pistää kaikki maahanmuuttajien syyksi. Siis ihan kaikki. Sähkön hinta, koulukiusaaminen, jopa se että mun lempikahvila vaihtoi kauramaitoon.”

Psykiatri vilkaisee kelloaan. Vielä 42 minuuttia jäljellä. ”Onhan se varmasti uuvuttavaa. Mutta sitähän se politiikka on – kansalaisille valehtelua, median harhauttamista ja oman puolueen sisäistä selviytymistaistelua.”

Riikka tuijottaa käsiinsä, kuin yrittäisi lukea niistä seuraavan budjettiriihen kohtalon. ”Kaikki on ihan päin persettä”, hän mutisee. Psykiatri avaa Apotin, muka kirjoittaakseen sairaskertomusta, mutta selaa samalla iltapäivälehtien etusivuja. Ja kas – siellä se on. Ministerin naama, otsikon alla: ”Purra: Persuista tulee seuraava pääministeripuolue.”

”Jaahas”, psykiatri toteaa, ”olette näköjään sanoneet myös, että persuista tulee seuraava pääministeripuolue.”

Riikka nostaa katseensa, silmät kirkastuvat kuin veroparatiisin aamu. ”Joo, mutta siihen minä uskon.”

Psykiatri katsoo hymyilevää Riikkaa. Hän tajuaa, että ministeri ei ole enää epävarma. Hän on valaistunut – ei faktojen, vaan fantasian kautta. Hän uskoo. Ja se tekee tilanteesta paljon vakavamman.

”Minä kirjoitan nyt ministerille ketipinor-reseptin, kuukauden sairaslomaa ja lähetteen osastolle. Kyllä se olo siitä vielä paranee.”

Ministeri nyökkää, kiittää, ja poistuu. Psykiatri jää tuijottamaan oven suuntaan, miettien, kuinka monta maanantaita vielä ennen kuin koko hallitus on hänen potilaitaan.