Riikka istuu työhuoneessaan, tuijottaa seinää ja miettii. Junnila on mennyttä. Rasistikohut, kynttilägate ja se yksi epäonninen viittaus, joka kuulosti enemmän SS-marsilta kuin ministerin puheelta. Nyt pitäisi löytää uusi elinkeinoministeri. Mielellään sellainen, joka ei herätä kansainvälistä huolta demokratian tilasta.

Avustaja kurkistaa oven raosta. “Entä Wille Rydman?”

Riikka kohottaa kulmakarvaansa. “No joo, muuten kyllä. Puku on aina silitetty, kravatti solmussa ja puhetyyli kuin verovirkailijalla. Mutta se… nuoriin tyttöihin kohdistuva kiinnostus. Se ei ole ihan… terve.”

Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen kuin eduskunnan istuntosali perjantai-iltana. Riikka selaa mielessään puolueen rivejä. Onko ketään muuta? Joku, jolla olisi edes takki päällä ja kyky lausua sana “bruttokansantuote” ilman että se kuulostaa uhkaukselta?

“Teuvo?” avustaja ehdottaa varovasti.

Riikka huokaisee syvään. “Teuvo sentään oli rehellinen. Lähetteli kikkelikuvia, joo, mutta vain vanhemmille naisille. Ja ne ryyppyreissut Etelä-Amerikassa… no, siellä ei Suomen lait edes päde. Se oli kuin diplomaattinen immuniteetti, mutta ilman diplomaattia.”

He miettivät vielä hetken. Riikka selaa puhelintaan, katsoo puolueen WhatsApp-ryhmää. Viimeisin viesti: “Willellä on vapaa viikonloppu, jos tarvitaan ministeriä.”

Riikka nyökkää. “Ei meillä ole ketään muutakaan. Ja ainakin Willellä on kravatti.”

Hän tarttuu puhelimeen ja soittaa Petterille. “Meidän uusi ministeri on Wille. Ja jos joku kysyy, niin hän on… poliittisesti pätevä. Tai ainakin pukeutuu niin.”