Aamu valkenee Kirkkonummella kuin budjettiriihi: harmaana, kireänä ja täynnä huonoja päätöksiä. Riikka Purra istuu aamiaispöydässä, silmät verestäen kuin eduskunnan kyselytunnilla, ja lukee uutisia. Ei tietenkään mitään mukavaa – vaan taas joku toimittaja on kaivanut esiin ne vaalilupaukset, joilla perussuomalaiset ovat pyyhkineet pöytää, lattiaa ja vähän kansan toivoakin.
Riikka kiroaa kaikki toimittajat alimpaan helvettiin. Hän ei säästele sanoja – eikä voimasanoja. “Miten ne kehtaavat muistuttaa kansalaisia siitä, mitä me lupasimme? Sehän on demokratian irvikuva!” Riikan mielestä toimittajat ovat alinta saastaa. Jussi Halla-aho oli väärässä, kun sanoi:
“On vaikea keksiä alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti.” Riikan mielestä toimittajat ovat vielä pahempia – ne ovat matelijoiden matelijoita, journalistisia jätteitä, joiden moraali on yhtä joustava kuin hallitusohjelman tulkinta.
Sitten Riikka järkyttyy. Hän on juuri sanonut, että mestari oli väärässä. Hänen sisäinen puoluekurinsa huutaa kuin Twitterissä loukkaantunut kansanedustaja. Puoliso Mikko tuijottaa Riikkaa kauhistuneena, kuin olisi juuri nähnyt gallupin, jossa persujen kannatus on alle 5 %. Riikka kääntyy Mikon puoleen ja sähähtää:
“Pidä sinä se turpa kiinni, tai nukut seuraavankin viikon sohvalla.”
Mikkoa kauhistuttaa ajatus muhkuraisesta sohvasta. Hän on jo oppinut, että politiikka ei ole vain ideologiaa – se on myös ergonomiaa. Hän avaa jääkaapin, ottaa sieltä tölkin Karjalaa ja ojentaa sen Riikalle kuin rauhansopimuksen. “Älähän nyt rakas, kylä se siitä vielä. Ajattele maahanmuuttoa.”
Kylmä kalja ja ajatus maahanmuuttajien potkimisesta saa Riikan hieman paremmalle tuulelle. Mikko näkee tilaisuutensa ja alkaa miettiä, miten pääsisi taas Riikan suosioon. Sitten se iskee – kuningasajatus, joka on yhtä nerokas kuin ajatus pisteyttää ihmisarvo.
“Minä kirjoitan kirjan niistä sinun vanhoista blogikirjoituksista! Annan sille nimeksi Mitä ‘riikka’ oikeasti kirjoitti.”
Riikka melkein putoaa tuolilta. Kalja läikkyy, ja hän huutaa kuula punaisena:
“Et vittu kyllä kirjoita mitä minä oikeasti sanoin! Siitähän se vasta soppa syntyy! Nyt jo ollaan niin kusessa, että ensi vaaleissa hyvä jos saadaan kolme kansanedustajaa!”
Mikko hätääntyy. Hän alkaa selittää, että kirjasta tulee puolustuspuhe – ei paljastuskirja. Se kertoo, kuinka valtamedian toimittajat ovat vallastaan juopuneita mitättömiä luusereita, jotka ovat kateellisia Riikan menestyksestä ja vääristelivät hänen mahtavat viisaudet.
Riikka mulkaisee miestään kuin ministeri, joka on juuri saanut tietää, että hänen erityisavustajansa on liittynyt vihreisiin. “Sinähän olet itsekin toimittaja.”
Mikko puolustautuu: “En minä missään valtamediassa ole! Minä kirjoitan syrjäkylän ilmaisrättiin, joka ei meinaa mennä edes ilmaisena kaupaksi!”
Riikka nyökkää. “Siinä olet kyllä oikeassa.”
Riikka on edelleen epäluuloinen. Mitähän tästäkin muka tulee? Ei varmaan mitään hyvää. Mutta Mikko on sinnikäs. Hän puhuu mediakritiikistä, sananvapaudesta, poliittisesta vainosta, sensuurista. Riikka haukottelee. Hän alkaa menettää mielenkiintonsa. Mikko näkee tilanteen luisuvan ja pudottaa viimeisen valttinsa:
“Koskaan ei ole nähty niin mahtavaa uhriutumista kuin tässä kirjassa!”
Riikan ilme kirkastuu. Hän katsoo miestään riemastuneena ja muistaa taas, miksi aikoinaan rakastui tähän. Mikko ei ole vain mies – hän on uhriutumisen Michelangelo, marttyyrin muusa, poliittisen pelastuksen profeetta.
Ensi yönä Mikon ei tarvitse nukkua sohvalla. Hän pääsee vierassänkyyn – ja se on perussuomalaisessa kodissa jo melkein rakkauden tunnustus.