“Mutta kirjoitin sen pienellä!”

Maanantai. Valtiovarainministerin kalenteri täynnä. Talousennusteet, budjettiraamit, ja nyt vielä tämä. Riikka istuu toimistossaan, kun avustaja ryntää sisään kuin EU-direktiivi ilman ennakkovaroitusta.

“Ne vanhat blogikirjoitukset on taas julkisuudessa.”

Riikka kohottaa kulmakarvaansa. “Mitkä niistä?”

“Ne turkkilaisista apinoista ja somalilapsista lähijunassa.”

Riikka huokaisee. “Just nyt, kun musta tehtiin ministeri. Miten ne edes tietää, että se olin minä?”

Avustaja vilkaisee paperipinoa. “No… sä käytit nimimerkkiä riikka.”

Riikka protestoi: “Mutta kirjoitin sen pienellä!”

Hiljaisuus. Kaksi ihmistä, yksi kriisi ja nolla uskottavaa selitystä.

“Me ollaan ihan kusessa,” avustaja toteaa. “Jos pyydetään anteeksi, omat suuttuu. Jos ei pyydetä, hallitus kaatuu.”

Riikka nyökkää. “Ja noilla jutuilla mä pääsin Jussin suosioon. Ei niitä voi kieltääkään. Se oli kuin pääsykoe – mitä törkeämpi, sen parempi.”

He pohtivat. Strategiaa. Selviytymistä. Sitten se kirkastuu.

“Soperretaan vaan jotain epäselvää,” Riikka sanoo. “Ei sitä kukaan meidän äänestäjistä kumminkaan ymmärrä. Ja nyt on maanantai – ne on krapulassa.”

“Luvataan vaikka laskea bensan hintaa,” avustaja ehdottaa.

“Ja laitetaan maahanmuuttajien syyksi,” Riikka lisää. “Kyllä se siitä.”

Lopuksi Riikka avaa bloginsa ja kirjoittaa:

“Poliittinen keskustelu on monisyistä. Menneisyyden tekstien konteksti on ajallisesti ja kulttuurisesti kerrostunut. Ehkä kirjoitin, ehkä en. Mutta tärkeintä on, että suomalainen veronmaksaja saa vastinetta rahalleen.”

Sitten hän painaa Julkaise. Ja toivoo, että seuraava kohu koskee vain budjettialijäämää.