Eduskunnan käytävillä kaikuu kopina, joka ei johdu kiireisistä virkamiehistä vaan Petteri Orpon nahkakengistä, jotka ovat matkalla kohti Riikka Purraa kuin EU-direktiivi kohti kansallista torjuntaa. Petteri pysäyttää Riikan kuin VR:n aikataulu marraskuussa.
“Kuule Riikka, yksi juttu, josta meidän nyt pitää puhua. Mennään lounaalle.”
Riikka mulkoilee Petteriä kuin budjettineuvottelujen Exceliä, mutta suostuu – eduskunnan kahvilasta ei saa kaljaa, mutta lounaalla kyllä. Ja jos politiikka ei tarjoa lohtua, niin alkoholiprosentti voi.
Petteri aloittaa heti alkupalojen kohdalla, kuin mies, jolla on kiire pelastaa oma maine Turun golfkerhossa.
“Vaikka me ei sitä EU-rahoitusta saatukaan, ja puolet kunnista haraa vastaan kuin mummot sote-uudistusta, niin kyllä me tarvitaan se tunnin juna. Minä lupasin Turkulaisille kavereilleni, että jos minut valitaan, niin niiden vaimot pääsee Hesan Stokkalle shoppailemaan puoli tuntia nopeammin. Ne nauraa minulle nyt jo, kun ei sitä ole saatu aikaiseksi. Tässä on nyt kyse minun uskottavuudesta koko kaveriporukassa. En minä kehtaa enää mennä takaisin Turkuun ensi vaalien jälkeen, kun tiputaan hallituksesta, jos sitä perkeleen junaa ei ole.”
Riikka huokaisee. Hän miettii, onko Petteri sekoittanut tunnin junan tunnin munaan – molemmat kuulostavat epärealistisilta, kalliilta ja aiheuttavat kansallista hämmennystä. Riikkaa oma vitsi alkaa naurattaa, meinaa mennä olut väärään kurkkuun. Hän kerää itsensä, katsoo Petteriä kuin lasta, joka on juuri ehdottanut, että kouluruokaan lisätään suklaata.
“Voi kuule Petteri, ei siinä tunnin junassa ole mitään järkeä. Siitä ei ole kenellekään oikeasti mitään hyötyä, se maksaa ihan perkeleesti eikä meillä ole varaa siihen. Perussuomalaiset ei ikinä tule suostumaan tuon kaltaisiin idioottimaisiin hankkeisiin.”
Riikka vinkkaa tarjoilijalle, että hän ottaa lopun lounaan mukaan doggy bagissa – ja pistä muutama kalja myös, kiitos. Demokratia maistuu paremmalta kylmänä.
Petteri katsoo Riikkaa, hienoinen hymynkare suupielessä, kuin mies, joka tietää juuri lyöneensä valtin pöytään.
“Arvasin, että sanoisit noin. Mutta minulla on sinulle porkkana, jota et voi vastustaa. Määräsin Marttisen Matiaksen juuri aloittamaan selvityksen maahanmuuttajien pisteytyksestä – sehän on teidän persujen märkä uni. Pisteytetään maahanmuuttajat koulutuksen ja varallisuuden mukaan. Ei tule enää afgaaneja tai muita rättipäitä, ei tule vääränvärisiä tai turkkilaisapinoita, tulee vain hyvätuloisia, ahkeria, nettomaksajia, joista koko maa voi olla ylpeä. Ei tarvitse ajaa hyvinvointiyhteiskuntaa alas, kun väestön vanhentumisen aiheuttamat kustannukset maksetaan maahanmuuttajien tuomilla verorahoilla.”
Riikkaa alkaa pyörryttää. Hän sulkee silmänsä, ja silmäluomiin heijastuu dystooppinen visio tulevaisuuden Suomesta, jossa maahanmuuttajilla on hyvä maine, ja perussuomalaisten kannatus mitataan promilleissa Kainuun takametsissä ja Kirkkonummen slummeissa. Hän näkee itsensä talkoissa, jossa grillataan tofu-makkaraa ja lauletaan monikulttuurista kansallislaulua.
Riikka avaa silmänsä, katsoo Petteriä kuin nainen, joka on juuri nähnyt miehen ostavan soijamaitoa. Hän sanoo:
“Petteri. Käsket nyt Matiaksen haudata sen selvityksen johonkin helvetin komiteaan, eikä tästä pisteytysasiasta puhuta enää puolta sanaa ikinä missään. Niin saat sen junan. Haluatko sen kaksi vai neljäraiteisena?” Petteri hymyilee. Riikka tilaa vielä yhden oluen. Ja jossain Turun rautatieasemalla joku alkaa jo mittaamaan raideväliä – ei kansan hyödyksi, vaan kaveriporukan uskottavuuden pelastamiseksi.